Shotokanin taustaa

Alkuperäinen teksti vuodelta 1995: Steve Cattle 6. dan, English Shotokan Academyn (ESA) perustaja. Suomenkielinen käännösteksti © Jarmo Niiranen

Mitä Shotokan on?

Shotokan on pitkälle jalostettu taistelumenetelmä, joka pohjautuu 1700- ja 1800-lukujen aikana Shurin kaupungissa ja Tomarin kylässä Okinawalla kehitettyihin taistelutaitoihin. Shotokan-ryu eroaa paljon puhtaasti okinawalaisista karatetyyleistä. Erityisesti Jigen-ryu kenjutsu on vaikuttanut voimakkaasti Shotokanin kehitykseen. Innovatiivinen tekninen kehitys on tiettyjen henkilöiden, muun muassa Yoshitaka Funakoshin ansiota.

Mistä tällainen kehitys johtuu?

Shotokanin todellinen isä on Sokon ”Bushi” Matsumura (1796-1893). Matsumura syntyi Shurissa ja häntä opetti Satunishi ”Tode” Sagakawa. Sagakawa taas sai oppinsa Kong Su Kungilta, joka tunnettiin myös nimellä Kushanku (1.). Hän toimi Kiinan sotilasattaseana Okinawan hovissa. Matsumura työskenteli palveluspäällikkönä Ryukyu-saarten kuninkaan (2.) armeijan palveluksessa. Kuninkaan täytyi viettää useita kuukausia vuodessa Kyushun saarella ja hänen täytyi myös ottaa palvelusväkeä mukaansa. Näillä vierailuilla Matsumura harjoitteli Jigen-ryu-miekkatyyliä, joka oli Kyushun Satsuma-klaanin päätyyli. Matsumura lähetettiin matkalle Pekingiin (3.) 1840-luvun aikana.

Tällä matkalla hänellä oli mahdollisuus harjoitella useita eri taistelulajeja. Matsumuran taidot tekivät vaikutuksen kiinalaisiin, erityisesti hänen miekkataitonsa. Matsumuran oli ilmeisen vaikea tehdä selväksi, että hän oli keskitason miekkamies japanilaisen mittapuun mukaan, ei mestari. Oli ilmeistä, että Jigen-ryu -miekkatyyli oli paljon pidemmälle kehittynyt taistelutaito kuin karate tai tode, joksi sitä silloin kutsuttiin. Palattuaan Okinawalle Matsumura alkoi systemaattisesti kehittää karatea keräämällä eri tyylisuuntien oppeja ja sekoittamalla niitä – tyylejä, joita harjoiteltiin Shurissa ja lähiseudulla. Näiden tapahtumien seurauksena hän kehitti Shuri-ten eli Shorin-ryun (4.). On selvää, että Matsumura alkoi yhdistää Jigen-ryu kenjutsun ideoita taisteluoppeihinsa.

Matsumuralla oli useita edustavia oppilaita, mutta kaksi heistä on erityisen tärkeitä Shotokanin historiassa. Kummallakin oli sama etunimi Yasatune ”Anko” Itosu ja Yasatune ”Anko” Azato. Nykyisin tiedetään lähes varmasti, että Matsumura opetti molempia eri tavalla. Itosulle hän opetti alkuperäistä Okinawa tode -tyyliä ja Azatolle tyyliä, jossa yhdistettiin Jigen-ryu kenjutsua ja tode-jutsua. Tämä oli mahdollista, koska Azato oli jo taitava miekkamies ennen kuin hän alkoi harjoitella Matsumuran johdolla. Itosu tutustui myös Matsumuran kaukaiseen sukulaiseen Kosaku Matsumuraan, joka oli Tomari-ten johtohahmo. Näin ollen Itosu tutustui myös Tomari-te -tyyliin. Tämän vuoksi useat Tomari-te katat päätyivät Shorin-ryu ja Shotokan-tyyleihin.

Yasatune ”Anko” Itosu (1813–1915) vaikutti ehkä eniten Shuri-te karaten kehitykseen 1800-luvun lopulla. Hän kehitti Pinan-katat, Passai-Shon, Kushanku-Shon ja kolme Rohai-kataa. Itosun tyyli oli puhtaasti okinawalainen; korkeat asennot ja lyhyet tekniikat, jotka sopivat hyvin lyhyelle etäisyydelle. Hän oli kuuluisa fyysisistä voimistaan ja lyöntivoimastaan. Itosun opit tuottivat useita edustavia oppilaita, kuten Gichin Funakoshi, Kenwa Mabuni, Kentsu Yabu, Choshin Chibana ja Shinpan Gusukuma.

Moderni Shorin-ryu, erityisesti Choshin Chibanan Kobayashi-tyyli, sisältää kaikki Itosun systeemin perusasiat; lyhyen etäisyyden tekniikat, lihasvoiman korostuminen – on selvää, että Shorin-ryu ja Shotokan-ryu eroavat huomattavasti toisistaan tekniikaltaan ja ideologialtaan. Erot korostuvat katassa. Shotokanin versiot ovat niin erilaisia, että sama kata näyttää erilaiselta ja tuntuu jopa, että kyse on kokonaan eri taistelutaidosta. Yasatune ”Anko” Azato oli ehkä tärkein vaikuttaja Shotokan-ryun historiassa. Hän oli Gichin ja Yoshitaka Funakoshin opettaja vaikka oli selvää, että Gichin harjoitteli Itosun karatea. Tiedetään, että Azato ohjasi Gichin Funakoshin Itosun (7.) oppiin jo aikaisessa vaiheessa. Tämä siksi, että Gichin Funakoshilla oli jo nuorena nivelvaurioita, jotka rajoittivat hänen notkeuttaan ja nivelliikkuvuuttaan. Azato oli pitkä ja notkea mies, joka onnekseen kuului Okinawan ylimystöön ja saattoi näin omistaa elämänsä taistelutaidoille – karatelle ja kenjutsulle. Eräs periaate, johon Azato perinpohjin tutustui, oli perustekniikan käyttö täysin eri tavalla kuin perinteisessä Shorin-ryussa. Shorin-ryu toteuttaa perustekniikat aina samalla tavalla. Edellämainittu kehitys johti niiden teknisten tunnusmerkkien syntyyn, joista Shotokan-ryu tunnetaan — tekniikka ja sovellukset läheisesti liittyen Jigen-ryu kenjutsuun.

Shotokan-ryun tunnusmerkkejä ovat:

1. Perustekniikka tehdään pitkistä, dynaamisista seisonnoista kehon vahvistamiseksi. Voima haetaan suuria liikeratoja hyväksi käyttäen, esim. lantion rotaatio, vastavoima jne.
2. Kehittyäkseen on myös harjoiteltava tekniikkaa monipuolisesti eri seisonnoista esim. käyttäen pienempiä liikkeitä, jotka eivät ole vastustajalle niin ennalta arvattavissa
3. Asennon tulisi aina olla sellainen, että tekniikan tekemistä voidaan jatkaa luonnollisesti, esim. tekniikat joissa joudutaan alttiiksi haavoittumiselle tai saattavat tekijän heikkoon asemaan taistelussa ovat käyttökelvottomia.

Kaikki em. ideat tulevat Jigen-ryu kenjutsusta, mutta ilmiselvää on myös se, että etäisyys (ma-ai) on peräisin miekkataidoista. Okinawan karaten — Shuri-te ja Naha-te —

lähietäisyyden sijaan Shotokanin taisteluetäisyys on sama kuin kendossa. Itse asiassa kilpailusäännöt perustuvat kendoon (8.). Shotokan-ryun tekniikat ovat sopivia tämän etäisyyden taisteluun. Nykyisin useimmat japanilaiset tyylit harjoittelevat tältä etäisyydeltä tullen näin lähemmäksi Shotokania kuin alkuperäistä tyyliään. Itse asiassa eräs nykyajan tärkeimmistä Okinawan mestareista totesi nähdessään Shotokan-, Wado-, Shito- ja Goju-kilpailijoita Japanissa, että kaikki ovat samasta koulusta.

Huomioita

Kushankuun liittyy paljon ristiriitaisia käsityksiä. Lähes yksimielisiä ollaan siitä, että ”Kong Su Kung” on sotilasarvo, eikä ole todellinen nimi sotilaalliselle neuvonantajalle. Satsuma-klaanin vallankaappaus Ryukyulla 1609-, jota johti Shimagun perhe. Ryukyun kuningas oli puolet vuodesta Kyushulla. Hänelle annettiin daimion arvo ja hänellä oli palvelijoita ja samuraita mukanaan noilla matkoilla. Näillä matkoilla Sokon Matsumura harjoitteli Jigen-ryu kenjutsua.
Arvostettu Shingo Ohgami 7. dan Wado-ryu on jäljittänyt Matsumuran matkan Pekingiin. Shorin-ryu-nimen kehittäjästä kiistellään. Kehittäjä on ollut joko Anko Itosu tai hänen oppilaansa Choshin Chibana, joka käytti nimeä ensimmäisenä. Shorin-ryu on kiinaksi Shaolin, suomeksi koulu.
Tomari-te katat jotka Itosu oppi Kosaku Matsumuralta ovat Jion, Jitte, Jiin, Empi, Wankan ja Chinte.
Itosu vaikutti eniten Okinawan karateen oppilaittensa kautta. Shotokanissa on joitain piirteitä Itosulta, mutta sitä ei voi verrata suoraan Shorin-ryu karateen.
On todennäköistä, että Azato piti Gichin Funakoshia vaikeana oppilaana, koska tällä oli lonkkanivelvaurioita jo nuorena. Azato ohjasi Funakoshin Itosun oppiin, jonka tyyli oli sopivampi Gichin Funakoshille. Myöhemmin, vanhemmalla iällä, Gichin Funakoshi kärsi vaikeasta lonkkanivelrikosta.
Ensimmäiset kilpailusäännöt suunnitteli Hidetaka Nishiyama 1950-luvulla ja ne perustuvat kendon sääntöihin. Tämän huomion teki mestari Teruo Chinen Jun Do Kan Goju-ryu -tyylistä, joka näki japanilaista karatea oppilaana Takushokun yliopistossa Tokiossa.

---

Shotokan-nimen synty

Gichin Funakoshi, ”Karate-Do — My Way of Life”, 1956 Kodansha International, 4. painos, 1985. Suomenkielinen käännösteksti © Jarmo Laasanen

Shotokan-sana muodostuu kahdesta osasta, joista jälkimmäinen, kan, tarkoittaa taloa. Tyylisuunnan nimi on siis tullut sanasta Shoton talo. Seuraavassa katkelmassa Gichin Funakoshin oma kertomus siitä mistä tuo nimi Shoto on saanut alkunsa.

Minulta kysytään usein kuinka tulin ottaneeksi kirjailijanimekseni Shoton, joka sitten päätyi myös uuden salini nimeksi. Japaninkielinen sana shoto tarkoittaa kirjaimellisesti ”mäntyjen aaltoilua”, joten sillä ei ole erityisen salamyhkäistä tarkoitusta, mutta haluan kuitenkin kertoa miksi tulin valinneeksi juuri sen.

Synnyinkaupunkiani Shuria ja sen linnoituksia ympäröivät kukkulat, joita peittivät ryukyu-mäntyiset metsiköt ja subtrooppinen kasvillisuus. Yksi kukkuloista oli nimeltään Torao-vuori, jonka omisti paroni Chosuke Ie (josta itse asiassa tuli yksi ensimmäisistä suojelijoistani Tokiossa). Sana torao tarkoittaa tiikerin häntää ja se olikin erityisen sopiva nimi tuolle erittäin kapealle, tiheän puukasvuston peittämälle vuorelle, koska se todellakin kaukaa katsottuna muistutti nimensä lähdettä. Aina kun minulla oli aikaa, menin kävelylle Torao-vuorelle. Joskus tein retken öiseen aikaan kun oli täysikuu tai taivas niin sees, että pelkkä tähtitaivaan loisto riitti valaisemaan tietäni. Tällaisina hetkinä, varsinkin jos sattui hieman tuulemaan, saattoi kuulla mäntyjen humisevan ja tuntea syvän, läpitunkemattoman arvoituksen, joka verhoaa kaiken elämän lähdettä. Minulle tuo kohina merkitsi jonkinlaista taivaallista musiikkia.

Runoilijat kautta maailman ovat sepittäneet riimejään mysteeristä, joka puihin ja metsiin sisältyy. Minuakin kiehtoi se lumoava yksinäisyys, jota ne symboloivat. Ehkä rakkauttani luontoon vahvisti seikka, että olin perheeni ainoa lapsi ja lisäksi hyvin heiveröinen ollessani pieni. Olisi kuitenkin liian vahvasti sanottu, jos kutsuisin itseäni yksinäiseksi sudeksi. Joka tapauksessa, en tiennyt mitään parempaa, kun kovien karateharjoituksien jälkeen pääsin yksinäni ulos vaeltelemaan. Silloin kun olin noin kahdenkymmenen ja työskentelin Naha:ssa opettajana, minulla oli tapana mennä säännöllisesti eräälle pitkälle ja kapealle saarelle. Se sijaitsi lahden poukamassa joka tunnettiin aivan loistavasta Okunoyama-nimisestä luonnonpuistosta mahtavine mäntyineen ja suurikokoisine lootuspuineen. Ainoa rakennus saarella oli Zen-temppeli. Vielä täälläkin [Tokiossa, suom. huom.] tapaan suunnata kävelyretkeni puiden keskelle.

Noihin aikoihin olin harjoitellut karatea jo muutamia vuosia, ja sitä mukaa kun opin lajia tuntemaan, aloin myös tulla tietoiseksi sen henkisestä luonteesta. Minulle yksinäisyydestä nauttiminen, tuulen puhaltaessa mäntyjen lomitse, näytti olevan erinomainen keino saavuttaa se mielenrauha jonka karate vaatii. Jo lapsuudesta saakka tämä on ollut osa elämääni ja siksi päätin ettei voinut olla parempaa nimeä kuin Shoto, jolla allekirjoittaisin laatimani runot.

Vuosien vierittyä tästä nimestä on tullut luultavasti tunnetumpi kuin siitä, jonka vanhempani minulle aikoinaan antoivat. Olen usein huomannut, että jos en käytä Shotoa yhdessä Funakoshi-nimen kanssa, ihmiset eivät tiedä kuka oikeasti on kysymyksessä.