Shotokan dojo tuhoutui pommi-iskussa keväällä 1945. Kun Japani oli piiritettynä samana vuonna Funakoshi muutti Oiteen Kyushuun jossa hänen Okinawan pommituksien vuoksi evakuoitu vaimonsa asui. Elämä oli kovaa ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina eikä sensei Funakoshi ollut juuri karaten kanssa tekemisissä tuona aikana. Funakoshi muutti takaisin Tokioon vaimonsa kuoleman jälkeen 1947. Junamatkan aikana kaikilla asemilla oli hänen entisiä oppilaitaan esittämässä surunvalittelujaan jotka saivat vanhuksen silmiin kyyneleet. Sodassa oli kaatunut monia hyviä karatekoita ja noina vuosina vallitsi jonkinasteinen kaaos. Masatomo Takagi (JKA:n sihteeri) ei edes tiennyt mikä oli Funakoshin kohtalo ennen kuin sai selville että tämä oli vielä elossa ja toipilaana. Oli kulunut 19 vuotta siitä kun hän oli edellisen kerran nähnyt Funakoshin eikä tämä kyennyt edes tunnistamaan häntä kun he lopulta tapasivat. ”Tunsin kerran, kauan sitten, miehen nimeltä Takagi” hän sanoi. Takagin vastatessa ”Se olen minä, sensei” hämmästynyt Funakoshi tarrautui hänen käteensä kiinni.

Karatelta kului joitakin vuosia sodasta toipumiseen ja tämän jälkeen lajin kehitys oli nuoremman sukupolven käsissä. Funakoshi oli Shotokan karaten keskushahmo, mutta tuohon aikaan hän oli jo 80-vuotias eikä voinut ottaa enää kovin aktiivista roolia, mutta hänen rakkautensa lajiin säilyi ja hän opettikin aina kun siihen kykeni. Hän opetti rajoitetusti Wasedassa, Keiossa ja satunnaisesti ehkä muissakin yliopistoissa. Hänen tuntinsa Wasedassa olivat lauantaisin ja kävijämäärä oli olematon. Kehitys oli mennyt eteenpäin ja vain harva nuorempi harjoittelija halusi saada opetusta 80-vuotiaalta vanhukselta etenkin kun hän oli kiinnostunut vain katasta, ja nuoret halusivat harjoitella mieluimmin kumitea. Jossakin vaiheessa Tsutomu Ohshima otti käyttöön säännön jonka mukaan oppilaat eivät voineet tulla vyökokeisiin elleivät he olleet osallistuneet Funakoshin tunneille. Näin Funakoshin tunneilla kävi enemmän oppilaita, tosin vastahakoisesti. Kaikki kunnia Ohshimalle sillä nämä tunnit olivat Funakoshin viikon kohokohta.

Sodan jälkeisenä aikana monet budokat kokivat lajiensa harjoittelun tuovan heidän elämäänsä sisältöä, se oli myös jotakin hyvin japanilaista. Vuonna 1954 pidettiin budolajien suurnäytös Tokiossa. Näytökseen osallistuivat kaikkien lajien parhaimmat kuten Mifune (judo), Nakayama (Kendo) ja jo 86-vuotias Gichin Funakoshi jonka sai valtavat aplodit. Kun hän saapui korokkeelle, nousi yleisö seisaalleen osoittamaan suosiotaan.

Funakoshin kuoleman jälkeen vuonna 1957 japanilaisessa karate-elämässä tapahtui muutoksia. Heti sodan jälkeen Shotokanin ryhmä oli hajallaan ja kykeni järjestäytymään joidenkin vanhempien harrastajien voimin vasta 40-luvun lopulla. Silloinkin alku oli hapuilevaa. Mielenkiintoisessa artikkelissaan (Fighting Art International No 51) Hidetaka Nishiyama muistelee että monet vanhat konkarit olivat unohtaneet katoja ja he kokoontuivat usein yhteen kartuttamaan tietojaan. Kuitenkin sellaisten ihmisten, kuten Genshin Hironishi, sitkeiden ponnistelujen jälkeen eri Shotokan ryhmät yhdistyivät ja niin Japan Karate Association perustettiin vuonna 1949 tai 1950.

Sivumennen sanoen, en tiedä miten Hironishi ja JKA todellisuudessa liityvät toisiinsa, mutta asia on kuitenkin niin, että hän ja Shigeru Egami perustivat Shotokain. Hänestä tuli sen presidentti ja Egami otti vastuun teknisestä kehityksestä. Hironishi oli Funakoshin lempioppilaita ja hän opetti Shotokan dojolla sodan viimeisinä vuosina. Vuonna 1937 alkaneen Kiina-Japani sodan aikana hän osallistui taisteluihin Kiinan rintamalla. Hän oli tarvikeupseeri, mutta sosialistisen taustansa vuoksi hän joutui palvelemaan rivimiehenä. Kuitenkin sitkeän luonteensa ansiosta hän lopulta yleni kersantiksi. Palatessaan Japaniin 1943 häntä pyydettiin opettamaan Shotokan dojolle.

Joka tapauksessa JKA perustettiin siis 1949. Alkuperäisessä JKA:ssa Isao Obata oli puheenjohtaja, Kichinosuke Saigo presidentti. Masamoto Takagi kuului hallitukseen ja Masatoshi Nakayama toimi päävetäjänä. Gichin Funakoshin rooli oli toimia lähinnä kelakuvamaisesti ”kunnia-päävetäjänä”. Koska liitto oli yhdistänyt monia eri Shotokan tyylin ryhmiä, olivat ristiriidat ilmeisiä. Jokaisella campuksella oli hieman oma versionsa Shotokanista ja ongelmia esiintyi esimerkiksi vyökokeissa jos arvostelijoiden joukossa oli eri yliopistojen ohjaajia.

Amerikkalaisessa Black Belt lehdessä oli (”A New Day in Karate”, 10/1965) mielenkiintoinen artikkeli joka valaisi hieman JKA:n varhaisvuosien ongelmia. Siinä kerrottiin eri yliopistojen ”Vanhojen Poikien Kerhoista” ja niiden erilaisista lähestymistavoista karateen. Monet johtopaikat JKA:ssa menivät Takushokun yliopistolle (Nakayama, Takagi ja Nishiyama). Sen sijaan henkilöt, kuten Obata ja Saiko jäivät syrjään mielipiteineen joiden mukaan karaten opettaminen tulisi olla pääasiassa palkatonta toimintaa. Takushokun karatekat saivat palkkaa ja heidän lähestymistapansa oli muutenkin kaupallisempi.

Olivatpa syyt mitä hyvänsä, Hosein ja Wasedan ryhmät erosivat alkuvuonna 1950 ja sitten 1953 tai -54 lähtivät myös Obatan ja Keion ryhmät. Jäljelle jäänyt liittoutuma oli silti vahva ja se muodosti perustan nykyiselle JKA:lle (vuoteen 1987 saakka jolloin JKA, Nakayaman kuoltua, hajosi kahtia – suom. huom.). Koska JKA:ssa oli nyt enemmän liikemiesmäisesti ajattevia henkilöitä kuten Masatoshi Nakayama, Teryuki Okazaki ja Kimio Ito, siellä katsottiin enemmän tulevaisuuteen kuin nykyhetkeen ja näin heidän toimintansa seurauksena syntyi nykyinen Shotokan tyylisuunta. Heidän ideoimanaan alkoivat ohjaajakoulutukset vuonna 1956, joiden kolme ensimmäistä opettajaa olivat Kanazawa, Mikami ja Takura. Takurasta en tiedä mitään, mutta Hirokazu Kanazawaa ja Takayuki Mikamia pidettiin merkittävinä nuorina karatekoina.

Nämä kolme jakoivat myös palkintosijat JKA:n mestaruuskilpailuissa jotka pidettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1957. Kanazawa oli tuon käänteentekevän kilpailun voittaja. En ole aivan varma, olivatko nuo kilpailut aivan ensimmäiset karatessa, mutta tuota tapahtumaa pidetään kuitenkin nykyisen urheilukaraten alkuna. Monissa tapauksissa tämä voisi merkitä myös jonkin loppua, mutta JKA on aina pystynyt pitämään kilpailun tasapainossa muiden osa-alueiden kanssa (kihon, kata) ja tarjoamaan ”jokaiselle jotain karatea”.

JKA on yksi monesta Shotokanin ryhmittymistä mutta voidaan kuitenkin sanoa että mikään näistä ei harjoittele Funakoshin tavalla, jonka hän esittelee kirjansa ”Karate-Do Kyohan” ensimmäisessä painoksessa. Tämä oli odotettavissa, ajat muuttuvat ja karatenkin on mentävä eteenpäin. Kuitenkin, esimerkiksi Masatoshi Nakayama, joka toimi JKA:n päävalmentajana, oli Funakoshi sensein oppilas vuosina 1932 – 1937, joten hänen karatensa pohjautui Funakoshin opetuksiin. Muutokset joita näemme modernissa JKA:ssa ovat luonnollisia seuraamuksia joita aika ja uudet sukupolvet tuovat tullessaan. Siitä huolimatta nykypäivän katat ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia kuin ”Kyohanin” toisessa painoksessa (1958). Tuohon aikaan Shotokan oli jo vakiintunut ja ne jotka tyyliä harjoittelevat nykyisin katsovat omien juuriensa olevan Gichin Funakoshissa.