Sodan vuodet

Koko 1930-luvun Japani eli sotataloutta. Mantshuria vallattiin vuonna 1932, sota Kiinan kanssa alkoi 1936 ja lopuksi vuonna 1941 Pearl Harbor sekä ajautuminen suureen tyynenmeren taisteluun. Monet karatekat sijoitettiin meren taakse, nuorten oppilaiden vaihtuvuus oli suuri ja menetykset raskaita. Gichin Funakoshi muisteli noita aikoja:

Kuulin usean nuoren miehen kertovan eteeni polvistuen: ”Sensei, minut on kutsuttu aseisiin ja joudun olemaan poissa palvellakseni maatani sekä hallitsijaamme”. Jokainen päivä kuulin oppilailtani tämän saman. He olivat harjoitelleet ponnistuksia kaihtamatta päivästä toiseen aseetonta taistelua kuviteltua vastustajaa vastaan ja he luulivat olleensa valmiita… Tietysti monet heistä kuolivat taisteluissa, ikävä kyllä niin monet, että lopulta en pysynyt enää laskuissa. Tuntui kuin sydämeni olisi särkynyt kun sain aina vain uusia viestejä lupaavien nuorten oppilaideni kuolemasta. Niiden jälkeen halusin olla yksikseni hiljaisessa salissa ja rukoilla jonkun kaatuneen sielun puolesta, palauttaen mieleeni ajat jolloin hän vielä oli joukossamme harjoitellen tunnollisesti.

Kysyin kerran Mitsusuke Haradalta, kuka oli missäkin yliopiston seurassa opettajana sodan aikana. Hänen vastauksensa oli, että sitä on mahdotonta sanoa koska vaihtuvuus oli niin suuri. Kuinka karate sitten muuttui sodan vuosina? No… lajilla itsellään ei ole paljon merkitystä modernissa sodankäynnissä, mutta näyttää siltä että noiden aikojen tunnelma johti lopulta syvällisempään ja vakavamielisempään harjoitteluun.

Taiji Kase, joka harjoitteli Shotokan dojolla ehkä vuoden verran sodan jälkeen, muistaa harjoittelun pääpainon olleen vahvassa perustekniikka- ja ankarassa kumite-harjoittelussa (varsinkin jiyu-ippon) jossa fyysiset kontaktit olivat kovia. Kase, joka ei tunnetusti liioittele asioita, kuvaa tuota aikaa sanoilla ”erittäin rankkaa”. Tatsuo Suzuki kertoi minulle, että sotaa edeltävä intensiivinen harjoittelu antoi hyvän mahdollisuuden opetella ”taistelua”. Hän painotti nimen omaan sanaa ”taistelu” sen sijaan että olisi puhunut ottelusta (jiyu-kumite). Olin myös kuullut tarinoita (ilman yksityiskohtia) että Yoshitaka Funakoshi ja Shigeru Egami olisivat opettaneet erikoisjoukkoja sodan aikaan. Kysyin tätä Harada senseiltä, ja tämä kertoi minulle mitä itse oli kuullut.

Nakanon koulutuskeskus oli paikka, jossa harjoitettiin armeijan vakoilujoukkoja (vastaavat englannin M15 joukkoja). Osallistujat saivat vuoden koulutuksen erilaisiin salaisiin tehtäviin kuten sissitoimintaan jne. Myös aseeton lähitaistelu kuului ohjelmaan ja alunperin kouluttajana toimi Morihei Ueshiba (Aikido). Hän itse oli hyvä, mutta kun joukot yrittivät suorittaa opetettuja tekniikoita, he eivät saaneet niitä tosipaikan tullen toimimaan. Tavallaan aikido oli liian tekninen laji vain vuoden pituiselle koulutusjaksolle. Joukkojen kouluttajat päättivät vaihtaa lajin karateksi ja he tutkivat eri tyylisuuntien kelpoisuutta tähän tarkoitukseen.

Goju-ryu tyyli runsaine sanchin dachi -harjoitteineen ei näyttänyt välttämättä käytännön toimintaan sopivalta, ainakin noina tyylin alkuaikoina. Wado-ryu -tyyli puolestaan näytti liian kevyeltä. Niinpä Yoshitakan esittelemä Shotokan-tyyli teki vaikutuksen ja häntä pyydettiin opettamaan Nakanon koulutuskeskukseen. Valitettavasti hän oli niin sairas, että käytännössä Shigeru Egami hoiti opetustyön. Egami keskittyi opetuksessaan kahteen tekniikkaan choku-zukiin ja mae-geriin. Tunnin alussa hän saattoi ottaa jonkun osallistujista ja käskeä häntä lyömään itseään (Egamia) niin lujaa kuin pystyy testatakseen oliko oppilaan tekniikka tehokas. Loukkaantumisia sattui paljon, potkut suoritettiin usein jalkojen väliin — ja osallistujilla oli saappaat jalassa.

Sodan jälkeen Egami oli tavannut jonkun tähän koulutukseen osallistuneista, joka oli muistellut päiviä jolloin oli hädin tuskin pystynyt kävelemään juuri haaroihin tulleen osuman vuoksi. Silti loukkaantumiset eivät kelvanneet selitykseksi harjoituksista pois jäämiseen, jopa haavojen suojana olleet siteet jouduttiin poistamaan harjoituksissa. Pahankaan loukkaantumisen sattuessa ei lääkäreitä paikalle hälytetty. Aika kovaa, mutta rintamallakaan lääkäreitä ei aina ollut saatavilla. Kaiken kaikkiaan ja kuitenkin, tämä ”Nakano-ryu” oli menestys ja saavutti tavoitteensa. Armeija oli tyytyväinen tuloksiin ja Yoshitaka sekä Egami saavuttivat mainetta.

Samantyyppisestä kokemuksesta kertoo myös wado-ryu karateka Takatoshi Nishizono osuudessaan kirjaan ”Karate-do” (1977, Sozo co, käännös Ian McLaren ja N.Karasawa). Nishizono aloitti karaten harjoittelun mennessään Tokion yliopistoon 1941. Hän uppoutui niin totaalisesti karaten harjoitteluun, että laiminlöi opiskelunsa ja sen seurauksena arvosanat olivat surkeita. Valmistumisensa jälkeen hän onnistui pääsemään Pohjois-Kiinan kuljetusyhtiöön Pekingiin töihin. Tylsä ja pitkästyttävä työ, kuten hän itse muisteli.

Vuoden 1945 alussa hän sai esikunnasta kutsun tulla karatekouluttajaksi erikoisjoukko-osastoon Taigeniin. Nishizono ei ollut kovin innoissaan kutsusta, mutta hän sai pian kuulla että se olisi hänen velvollisuutensa, joten hän suostui.

Kun saavuin kasarmille, minut esiteltiin päällikölle ja muulle päällystölle sekä kerrottiin joukko-osaston päämäärät ja tehtävät. Niiden oli kuitenkin pysyttävä salassa turvallisuussyistä. Taigen oli ensimmäisen armeijakunnan päämaja Pohjois-Kiinassa, mutta meidän osastomme koostui vain 250:ä vapaaehtoisesta jotka olivat kunnostautuneet taisteluissa. Yleensä pukeuduimme normaaliin univormuun kirsikankukka-tunnuksin, mutta erikoistehtäviemme aikana olimme pukeutuneina tavallisiin kiinalaisiin asuihin toimien kuten ninjat, ilman aseita. Harjoittelimme ratsastusta, naamioitumista, taistelutaitoja sekä yleistä kuntoilua. Emme koskaan harjoitelleet miekoilla tai tuliaseilla; vaatimuksena oli, että Sakura-osasto kykenee päihittämään vihollisen paljain käsin. Se oli myös syy miksi karateka valittiin tehtävään.

Aloitin opettamisen välittömästi ensimmäisenä päivänä. Minut vietiin rakennukseen joka toimi dojona. Osasto oli järjestäytynyt riviin yllään vain lannevaatteet. He olivat erittäin hyvävartaloisia ja teräväkatseisia miehiä. Päällikkö piti lyhyen esittelyn jonka lopuksi hän totesi ”Harjoittelun on oltava kovaa ja realistista, aivan kuten taisteluissakin. Saattaa käydä myös niin, että osa teistä ei selviä siitä hengissä.”

Se esittely onnistui tekemään miehiin vaikutuksen. Vaikka heitä pidettiin rohkeina taistelijoina, sanoivat jotkut jälkikäteen että olivat tunteneet olonsa turvattomaksi tuona hetkenä. On mahdotonta opettaa 200 miestä voittamaan vastustajiaan kyllin tehokkaasti yhdessä kuukaudessa perinteisiä karaten opetusmenetelmiä käyttäen. Niinpä päädyin ratkaisuun jossa valitsin sotilaiden joukosta kaksi vahvan näköistä miestä ja käskin heidän hyökätä ihan millä tekniikoilla hyvänsä. Heillä ei ollut kokemusta karatesta, eikä minulla ollut vaikeuksia voittaa heitä; potkutekniikkani riitti mainiosti. He olivat rohkeita miehiä eivätkä lannistuneet helposti. Päällikön ohjeista huolimatta minulla ei ollut sydäntä potkaista heitä jalkojen väliin, vaan käytin ainoastaan sokutoa jolla sain heidät molemmat kanveesiin. Tämän jälkeen sotilaat luottivat taitoihini ja minun oli paljon helpompi opettaa heitä.

Menetelmäni oli yksinkertainen; käsitekniikoista tulisimme käyttämään suoraa lyöntiä vihollisen kasvoihin ja jalkatekniikoista potkua haaroihin. Puolustautumiseen harjoiteltiin kahta torjuntaa; jodan ukea ja gedan baraita. Harjoittelimme joka päivä ja toistimme näitä samoja tekniikoita yhä uudelleen. Kun harjoittelu edistyi sotilaiden asennot tulivat vahvemmiksi. Tämän jälkeen siirryimme hon kumiteen.

Harjoittelimme taistelua tauotta ja se aiheutti luonnollisesti myös kapinointia. Koska minun ei ollut helppoa valvoa kaikkia yli 200 miestä yhtäaikaa, huomasin että ollessani lähellä miehet harjoittelivat täysillä, mutta kääntäessäni selkäni he ottivat kevyemmin. Tiesin että miehet olivat väsyneitä rintamalla käymiensä taistelujen vuoksi ja aluksi teeskentelinkin etten huomannut laiskottelua. Joka tapauksessa, tehtäväni oli harjoituttaa heidät taisteluvalmiiksi kuukaudessa joten minun oli oltava tiukkana heidän kanssaan. Jos näin joidenkin laiskottelevan otin heidät eteen ja panin ottelemaan siihen saakka kunnes he eivät enää omin avuin pysyneet pystyssä. Kaikki heistä olivat aiemmin harjoitelleet judoa, kendoa ja tsuken jutsua, niinpä he kykenivät omaksumaan karaten tekniikat helposti. Kun harjoittelun jälkeen kävimme kylvyssä jouduin melkein häpeämään omaa vaatimatonta kehoani näiden fyysisesti vahvojen sotureiden rinnalla.

Se kuukausi kului nopeasti. Kaikki sotilaat harjoittelivat ja kehittyivät hyvin. Viimeisenä päivänä pidimme jäähyväisjuhlan jossa upseerit ilmaisivat tyytyväisyytensä minuun. Tämän jälkeen jätin Taigenin taakseni, palasin Pekingiin ja jatkoin elämääni entiseen tapaan.

En koskaan saanut tietää mitä tapahtui Sakura-osastolle. Erään tarinan mukaan heidät olisi lähetetty etelään suorittamaan tehtävää, jossa he olisivat kaikki saaneet surmansa. Kaikki kirsikankukka-tunnuksia kantaneet sotilaat olivat Pohjois-Japanista; he olivat niin luonnollisia ja kilttejä. Nyt kaikki tuo tuntuu kuin unelta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s