Muistoja Yoshitakasta

Englanninkielinen alkuperäisteksti Graham Noble
Suomenkielinen käännösteksti Jarmo Laasanen

Mestari Funakoshin kolmannesta pojasta nimeltään Yoshitaka (tai Giko, riippuen kuinka etunimen merkit tulkitaan; suom. huom.) liikkuu tiettyjä romantisoituja kertomuksia. Tarinat hänen harjoittelustaan, varhaisesta kuolemastaan ja erinomaisesta tekniikastaan, josta todisteena on säilynyt myös valokuvia, kiehtovat edelleen.

Kirjoitan hänestä mielelläni, mutta yksityiskohtien esiin kaivaminen on tuskastuttavaa. Monestakin historiallisesta syystä hänen henkilökuvansa tulee jäämään laiminlyödyksi.

Tarina kertoo, että hän aloitti karaten harjoittelun jo lapsena. Ilmeisesti hän sai oppinsa isältään, mutta kuitenkin hän jollakin tapaa kehitti oman vaistonomaisen tapansa tehdä tekniikkaa; dynaaminen (vahva, energinen) on sana, joka ponnahtaa ensiksi mieleen. Valokuvat entisaikojen mestareista näyttävät vanhanaikaisilta, mutta Yoshitakan tekniikka näyttää yllättävän modernilta. Hänen karatensa kehittyminen näyttää saaneen vahvan sykäyksen samoihin aikoihin 1930-luvulla, kun hänen isänsä jätti suurimman osan opetusvastuustaan muille.

Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut, että Yoshitaka Funakoshi kehitti modernin Shotokan karaten, mutta nykyisin luulen, että asia ei ole aivan niin. On totta, että esimerkiksi hänen asentonsa olivat matalampia kuin hänen isällään, mutta vanhoista valokuvista päätellen suuntaus syvempiin seisontoihin alkoi jo vähän ennen Yoshitakaa. Myös teoria Yoshitakasta todellisena modernin Shotokan karaten kehittäjänä ei selitä tyylin sodanjälkeistä kehitystä, josta vastasivat sellaiset henkilöt kuten Masatoshi Nakayma, Isao Obata ja Hidetaka Nishiyama, jotka eivät olleet koskaan harjoitelleet Yoshitakan kanssa. Kuitenkin pidän häntä kaikkein merkittävimpänä persoonana tyylin kehitykselle ennen toista maailmansotaa.

Gichin Funakoshin karate oli tyylin alkupiste, mutta sen shotokanmaisuus oli tuotava esiin ja voimistettava. Jos Yoshitakan ja hänen isänsä tekniikkaa verrataan, tietyt erot ovat selvästi havaittavia: Yoshitakan asennot olivat huomattavasti matalampia ja ”juurtuneimpia” ja hänen koko kehonsa näytti soveltuvan paremmin puolustautumiseen kuin hyökkäämiseen. Hänen potkunsa ja hyökkäyksensä olivat erittäin jänteviä ja vahvoja.

Kaikki edellä mainittu on osana nykyistä Shotokan tyyliä, mutta muita puolia Yoshitakan karatesta ei harjoitella enää. Esimerkiksi hänen lempiseisontaansa fudo dachia samoin kuin Tenno kataa näkee enää harvoin. Ten-no kata, Ji-no kata ja Jin-no kata kuvaavat taivasta (Ten), maata (Ji) ja ihmistä (Jin). En ole koskaan nähnyt Ji-no ja Jin-no -katoja, enkä ole varma saatiinko tämän katasarjan kehittely loppuun saakka. Shigeru Egami on kertonut Mitsusuke Haradalle, että Yoshitaka olisi kehittänyt myös Shoto-nimisen katan. Valitettavasti Egami ei saanut koskaan tilaisuutta oppia sitä, ja nykyään se lienee tuntematon.

Seuraavassa Sensei Haradan kertoma tarina, jonka hän oli kuullut omilta edeltäjiltään:

Yoshitaka oli ajautunut riitaan joidenkin hieman päihtyneiden judoharrastajien kanssa, jotka kävivät lopulta hänen kimppuunsa. Kuitenkin tapa jolla he yrittivät saada Yoshitakasta otetta päästäkseen heittämään, teki heistä otollisia maalitauluja Yoshitakan vahvoille lyönneille ja potkuille. Taistelu oli hetkessä ohi ja judokat tyrmätty. Tämä tapaus lisäsi selvästi Yoshitakan itseluottamusta. (Judo oli tuohon aikaan huomattavasti karatea suositumpi laji Japanissa; suom. huom.)

Yoshitaka opetti Shotokanin salilla vuoteen 1944 tai 1945 saakka. Vuonna 1945 hän oli vakavasti sairas, ja opetusvastuu siirtyi suurimmaksi osaksi Genshin Hironishille. Aivan loppuvuodesta Yoshitaka kuitenkin toipui sen verran, että kykeni antamaan tunteja. Aiemmasta poiketen hän ei kuitenkaan enää osallistunut itse harjoitteluun niin paljon vaan ohjasi ja antoi neuvoja. Joskus aivan tunnin lopulla hän saattoi ottaa jonkun nuoremmista opettajista (sempai) kanssaan ottelemaan. Hän antoi sempain hyökätä itse vain puolustautuen sekä käyttäen avokäsitekniikoita pikku läimäytyksiin tai hyökkääjän loitommalle puskemiseen. Sain sellaisen käsityksen, että Yoshitaka vain leikki vastustajallaan.

Tästä huolimatta jotkut näistä ”läimäytyksistä” tekivät kipeää ja Shigeru Egami muistelee hoidelleensa kolhujaan näiden tuntien jälkeen. Jotkut harvat nykypäivän mestarit, kuten Mitsusuke Harada ja Taiji Kase muistelevat Yoshitakaa suurena karaten vaikuttajana. Joka tapauksessa, vaikka hänen aikaansaannoksensa vaikuttivat Shotokaniin, hänellä näyttäisi olleen vain muutama todellinen oppilas. Kun kysyin Haradalta ketkä olivat olleet Yoshitakan merkittävimpiä oppilaita, Harada arveli näitä olevan Egami, Okuyama ja sodan aikana ehkä Hironishi. Näiden nimien jälkeen hän ei pystynyt nimeämään enää ketään muita. Tämä on yksi niistä syistä, jonka vuoksi Yosihitakan merkitystä karaten historiassa on laiminlyöty. Kuinka hyvä hän todellisuudessa oli? Se on kysymys, johon emme pysty vastaamaan sen kummemmin Yoshitakan kuin muidenkaan vanhojen karatemestareiden puolesta.

Karate ei ole kilpailullinen laji kuten esimerkiksi nyrkkeily, jossa ottelijoiden menestys kautta aikain on kirjattu ylös ja parhaimmat ottelut nauhoitettu. Entisaikojen karatemestareista ei ole filmejä, usein ei edes valokuvia. Kirjallinen materiaali on hyvin niukkaa ja sekin mitä löytyy on kirjoitettu värittäen, jonkin asian kannalta puolueellisesti. Yoshitakan tapauksessa voidaan havaita, että jotkin hänen seuraajistaan (usein vain kuulemansa perusteella) ovat hyvin vakuuttuneita hänestä. On hyvin mielenkiintoista kuulla esimerkiksi Mitsusuke Haradan sanovan: ”Kukaan ei pystynyt torjumaan Yoshitakan lyöntiä.” Yoshitakasta löytyvät valokuvat tuovat esiin miellyttävän ja voimakkaan näköisen persoonan voimakkaine asentoineen.

On kuitenkin olemassa eräs pieni särö, jonka lähteenä on 1970-luvulla ilmestynyt amerikkalaisen Andy Adamsin kirjoitus Gichin Funakoshista. Adams kirjoittaa useista Funakoshin aikalaisista ja tämän oppilaista, mukaan lukien Mas Oyaman (Kyukushin-kai karaten perustaja ja johtohahmo), joka harjoitteli Shotokan-dojolla 1930-luvun loppupuolella. Aikana jolloin Funakoshin karatea kritisoitiin yleisesti Oyama on sanonut:

Yoshitaka otti kymmenen parasta miestään mukaansa Osakaan ja taisteli siellä Goju-ryu -tyylin edustajia vastaan häviten kaikki ottelut. Tämän jälkeen Funakoshin pojasta tuli todellinen taistelija… Erittäin vahva mielestäni.

Useat eri kirjoittajat ovat tukeutuneet näihin lauseisiin sanoen, että juuri tuo tapahtuma oli alku Yoshitakan ”uuden” karaten syntymiselle.

Itse en olisi ollenkaan varma asiasta, eikä tapahtumien ajoituskaan oikein täsmää. Omien muistikuviensa mukaan Oyama aloitti harjoittelun Shotokan dojolla noin vuonna 1938. Kuitenkin valokuvat vuosilta 1936–37 osoittavat, että Yositakan tekniikka oli jo silloin hyvin kehittynyttä. Tarina väittää myöskin Goju-ryu -tyylin olleen kehittyneempi jyu-kumitessa, mikä on ristiriidassa sen kanssa mitä olen kuullut Mitsusuke Haradalta.

Muistellessaan varhaisia, ennen sotaa pidettyjä kokan-geikoja Harada kertoo, että oikeastaan Goju-ryun oppilailla oli vaikeuksia Shotokanin ottelijoiden kanssa johtuen heidän hyökkäystensä ulottuvuudesta ja ottelukokemuksestaan. Luonnollisesti tuo edellinen tarina on kiehtonut mieltäni ja olen vuosien varrella udellut monilta karatekoilta, tuntisivatko he sen. Monet heistä olivat kohtuullisen kokeneita Shotokan-konkareita, mutta kukaan (yhtä lukuun ottamatta) ei kyennyt antamaan lisätietoa, ja aloin pikkuhiljaa epällä koko haasteottelun todenperäisyyttä. Epäilin kyllä, että Shotokan-ryhmä halusi lakaista koko asian maton alle, mutta en kylläkään huomannut, että kukaan olisi tahallisesti salannut minulta mitään.

Ainoa poikkeus oli Richard Kim, joka vastasi uteluuni kuulemallaan tarinalla:

Mitä tulee tarinaan Oyaman kertomuksesta Funakoshin pojan ja Goju-ryun harjoittajan kanssa: Tarinaan liittyy mies nimeltä Nei-chu So, joka oli korkea-arvoisin Yamaguchin Goju-koulun oppilaista. Tapahtumasta ei ole todisteita, kaikki riippuu siitä kenen versioon tapahtumista luotat. Nei-chu Son sanotaan ottelun aikana tarttuneen Gikoon ja heittäneen hänet rajusti seinää vasten. So oli tuohon aikaan eräs Japanin vahvimmista miehistä ja hän käytti fysiikkaansa voittaakseen ottelunsa. Funakoshin oppilaat syyttivät häntä ottelun sääntöjen rikkomisesta ja lähtivät tiehensä.

En tiedä, onko Oyama ollut todistamassa tätä kamppailua, mutta Goju-ryussa hänen opettajansa oli juuri kyseinen Nei-chu So. Oyaman ”What is Karate” -kirjan varhaisissa painoksissa on Son kuva. So näyttää lihaksikkaalta ja vahvalta mieheltä, joten kertomus vaikuttaa uskottavalle. Tarun on täytynyt kiertää Goju-ryu -piireissä, josta se sitten on kantautunut Oyaman ja Richard Kimin korviin. Mielestäni tarina on joka tapauksessa kertomisen arvoinen. Epäilemättä on ollut olemassa myös Shotokanin versio tapahtuneesta; jos joku sen tietää, olen utelias kuulemaan.

Tuoreempia muistoja

lähde: Graham Noble (Shotokan Karate Magazine, #110–111)

Kase sensei oli yksi niistä harvoista Eurooppaan rantautuneista Shotokan-opettajista, joka oli harjoitellut Yoshitakan alaisuudessa. Kase on kertonut Graham Noblelle vuoden 1945 harjoittelustaan:

Hän oli 38-vuotias, fyysisesti parhaimmillaan vaikkakin vakavasti sairas: hän oli sairastanut tuberkuloosia varhaislapsuudestaan saakka. Joskus hän vetäytyi kesken treenin dojon nurkkaan kärsimään hiljaa itsekseen. Sitten hän palasi, pyysi anteeksi ja jatkoi entistä kovempaa. Hänelle oli 12-vuotiaana kerrottu, että hän ei toipuisi sairaudesta milloinkaan ja että hän ei näkisi 20-vuotispäiväänsä. Hän oli kuitenkin päättänyt siirtyä karaten henkiselle puolelle ja treenata ilman rajoja… Eikä hän kuollut. Luulen, että tämä selittää hänen poikkeuksellisen henkisen lujuutensa ja tekniikkansa. Hänen täynnä elämää olevat kasvonsa vaikuttivat terveen miehen kasvoilta.

Yoshitakan karate näytti aivan erilaiselta kuin isänsä karate, vaikka se perustuikin vahvasti

nimenomaan tämän oppeihin. Vuonna 1925 ilmestyneessä kirjassaan Rentan Goshi Karate Jutsu Gichi Funakoshi esittää karatea, joka on pohjimmiltaan okinawalaista Shorin ryu -tyyliä. O sensei Funakoshin asennot olivat Shorin ryu -karatelle tunnuksenomaisesti pystyjä. Yoshitaka vei isänsä karatea fyysisempään suuntaan: Waka sensein karatessa asennot olivat matalia, potkuja oli aiempaa enemmän. Kiba dachi syrjäytti shiko dachin.

Yoshitaka ei kuitenkaan ollut ainoa karateka, joka jalosti Okinawan karatesta Shotokanin; Keion yliopiston karatejoukkueen nauhoitteista käy ilmi, että samaa kehitystä tapahtui muuallakin ja osin jopa ennen Yoshitakan vaikutuskautta. Yhtä kaikki, Yoshitaka oli kuitenkin keskeinen henkilö Shotokanin syntytarinassa. Shigeru Egami:

Yoshitaka harjoitteli yötäpäivää, jotta maaseudulla syntyneestä taidosta tuli pääkaupunkikelpoinen.

Wado Uemuran mukaan Gichin Funakoskin karate oli muodollista ja pehmeää: paljon kataa ja hieman kevyttä kumitea, ei todellisten taistelutaitojen opettamista. Kova kumite ja käytännöllisyys tulivat mukaan vasta Yoshitakan myötä. Samaa mieltä oli myös Genshin Hironishi, joka harjoitteli karatea 1930-luvulla Wasedan yliopistossa:

Yoshitaka sensein karate oli käytännöllisempää kuin Gichin sensein. Yoshitakan opetus oli yksityiskohtaista ja äärimmäisen johdonmukaista, Se sai minut ymmärtämään, mistä karatessa on kyse. Aloin todella tykätä karatesta. Käytännöllisyys teki minuun vaikutuksen, ja tykkäsin karatesta yhä enemmän.

Mitsusuke Haradan mukaan sota-ajan Tokiossa Shotokan oli karatekoiden keskuudessa kunnioitetuin koulu, mikä oli pitkälti Yoshitakan ansiota:

Uskoakseni 1936–1943 oli Shotokanin kulta-aikaa. Pääsin osalliseksi voimakkaasta ja vahvasta ilmapiiristä, kun aloitin harjoittelun Shotokan-dojolla vuonna 1944. Sanottiin, että Shotokan on karatea ja karate on yhtä kuin Shotokan.